Kerttu Haverinen/Martta Kaarina Laitinen: HARMAITTEN KANSIEN VÄLISTÄ
8.2.2016
 Lettipää Kerttu, isosiskonsa Martan ja äiti Anna-Mari Ahtosen(s.9.9.1875) seurassa.(Kuva Mirja Marjasen kotialbumi)  Kerttu, Tauno, Toivo, Tapio ja Matti Haverinen 1940-luvulla.(Kuva: Martta Kaarina Laitisen kotikuvat) |
Martta Kaarina Laitinen lähetti äitinsä, Kerttu Haverisen kirjoituksen vuosikymmenien takaa. Kerttu Haverinen on purkanut muistojaan poikansa kuolemasta, harmaakantisen vihkon sivuille. Kertun muistiinpanoissa pienen ihmisen suhtautuminen kuolemaan on hellyttävää. Tarkat päivämäärät ja sodasta lapsen hautajaisiin piipahtaneen isän käynti hautajaisissa kertoo osaltaan, kainuulaisesta sota-ajankuvasta, Kertun muistoissa.
Muistoja: HARMAITTEN KANSIEN VÄLISTÄ "Laulakoon metsän puut sinulle säveltään"
Seuraavat ajatukset on poimittu harmaakantisen muistikirjan lehdiltä, jonne ne on tallennettu vuosikymmeniä sitten. Aikana, joka muutoinkin oli sävyltään ankean harmaa. Elettiin aikaa, jolloin vuosia kestäneen sodan haavat olivat vielä kirvelevät ja samasta syystä johtuva aineellinen pula painoi mielet matalaksi. Lapsensa tuonen tuville menettänyt Kerttu Haverinen kirjoitti niihin aikoihin: -Tapio tuli sairaaksi 31.7. 1944 ja tuotiin sairaalaan 2. päivänä elokuuta, kello 20.00 Hänet leikattiin illalla, kello 23 aikaan, mutta hän kuoli 3.8.1944, kello 15.00 iltapäivällä. Tapio ei jaksanut puhua paljon. Sairaalaan mennessä hän kuitenkin sanoi äidille, että hän menee taivaaseen, jos kuolee. Koko matkan Tapio oli hiljainen ja rauhallinen. Siellä perillä hän sitten itki, kun piti jäädä äidistä hoitajan huostaan, mutta tyyntyi, kun äiti taas pian tuli häntä katsomaan. Tapio rupesi nukkumaan ja siunasi: ”Levolle lasken Luojani armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Ne olivat samalla hänen viimeiset sanansa äidille. Isä tuli lomalle 8.8.1944, Tapio haudattiin 10.8.1944 ja isä lähti rintamalle takaisin 14.8. 1944. Ei auttanut taistelu vastaan. Luoja oli säätänyt niin, ei isä jättänyt lastaan korpeen yksikseen. Äiti toteaa myös, että tohtori Nurminen teki parhaansa Tapion hyväksi. 11.8. aamulla kävi äiti Tapion haudalla yksin ja 27.8. Tapion haudalla käytiin toisen kerran. Äiti tunsi olevansa ikäänkuin lähempänä lastansa siellä haudalla. Syyskuussakin on merkitty muistiin käynnit Tapion haudalla. Kerttu äiti toivoi kerran pääsevänsä Tapion luokse. Äiti otti kukkaseppeleen ja nauhan talveksi pois, miettien: ”On vaikeaa ajatella, ettei Tapiolle jää mitään. Vain kumpu, jonka senkin pian lumi peittää.” Sinne jäi Tapio poika yksin lepäämään. Talven lumi ja jää oli pian peittävä hänet. Kuinka mielellään äiti olisi kotona laittanut hänelle lämpimän vuoteen, mutta Tapio ei ole enää koskaan äidin luona täällä. Eikä tiedä miten äiti häntä ikävöi. Hän tuli vielä viime talvena punaposkisena ja reippaana mäenlaskusta, nyt hän on kaiken jättänyt. Ei aukene enää ovi milloinkaan, eikä kuulu Tapion reippaita askeleita. Äiti muistaa poikansa sellaisena aina. ”Nuku rauhassa mullan alla ja laulakoon metsän puut haudallasi sinulle säveltään.” Vuodet ovat vierineet, mutta yhä vielä palaa Tapion muisto äidin mieleen. Ja kuinka hän olisikaan voinut unohtaa esikoistaan. On kuitenkin olemassa tietoisuus siitä, että äidin ja pojan uusi tapaaminen tulee päivä päivältä lähemmäksi.
Kerttu Haverinen/Martta Kaarina Laitinen |