Tarinointia karhusta ja karhun pyynnistä.

Karhu, tuo korpiemme kiistaton valtias ja metsän kuningas on kiehtonut metsäsuomalaisia vuosisatoja. Sen ympärille on kertynyt tiheä sekä värikäs, lukemattomien myyttien ja tarinoiden verkko. Karhu on aina ollut erämiesten kunnioittama, jopa pelätty mutta myös haluttu erästyksen kohde. Kontio on ollut rohkeuden ja voiman vertauskuva, jonka edessä karskeinkin pyytömies voi kokea ja nähdä alkukantaista voimaa ja nopeutta, kenties myös pyynnin tuomaa onnistumisen riemua tai niellä pettymyksen ja voimattomuuden karvaita tunteita. Mikään muu pohjoisen havumetsän eläin ei voi tarjota vastaavia jahtitilanteita. Eipä siis ihme että karhua ja karhun kaatajia arvostettiin entisaikaisissa pyyntikulttuureissa.

Karhua pyrittiinkin lepyttelemään ja suostuttelemaan mitä erilaisimmin loitsuin ja riitein pyytömiehille ja koirille yhteistyöhaluiseksi eräksi. Osana näitä uskomuksia karhulle annettiin monia nimiä: kontio, nalle, metsän kuningas, mesikämmen jne. kaiken kaikkiaan näitä toisionimiä lienee suomenkielessä lähemmäs parisataa. Karhu nimen mainitsemista välteltiin, koska sen uskottiin tuovan epäonnea jahtiin.

Metsästyksen alkuperäinen tarkoitus oli turkisten ja lihan saanti, muuten niin niukan ja yksinkertaisen murkinan jatkeeksi. Pyynnin peruselementit olivat miehet, koirat, keihäät sekä jos minkälaiset torrakot ja astalot. Jahti oli lähes yksinomaan talvella tapahtuvaa pesäpyyntiä. Karhun talvipesä tai makuus pyrittiin paikallistamaan jo syksyn ensilumilla ja kun se oli löytynyt, löytäjä merkkasi sen maastoon pilkoituksella. Karhunkierros oli valmis, kierros oli löytäjänsä omaisuutta, joten toiset pyytömiehet eivät menneet vahingossakaan häiritsemää  nukkuvaa karhua tai karhuja. Näiltä ajoilta lienevät kartoissa tuon tuosta vilahtelevat nimet karhukumpu, pesäkumpu tai karhukivi. Sivakat suunnattiin pesälle hyvien hankikantojen aikaan ja kontio heräteltiin koirien ja seipäiden avulla, liian nopean lähdön esteeksi pesän suuaukkoon työnnettiin tiheäoksainen näreen turjake. Kylän vahvin ja kenties rohkein mies iski ulos pyrkivää karhua pihlajavartisella sepän takomalla keihäällä rintaan muun porukan ja hurttien avustaessa parhaansa mukaan. Mikäli kaikki meni hyvin oli tiedossa koko kylän monipäiväiset peijaiset, onnistunutta kaatoa juhlimaan saapui karjalaiseen tapaan väkeä läheltä ja kaukaa. Pöydässä oli monenlaista pötyä ja tietysti otettiin muutama kuppi olutta ja viinaa metsän terveydeksi.  Kontion kallo nostettiin kylän uhripetäjään tuottamaan onnea tuleville pyyntiretkille. Tämmöisiä aihki petäjiä löytyy vielä tänäkin päivinä varsinkin  itäisestä Suomesta kylien lähitienoilta.

Suhtautuminen karhuun muuttui ratkaisevasti maanviljelyksen ja karjanhoidon myötä. Kontiosta tuli peto joka tappoi töllin ainoan kantturan keväällä tai riipi syksyllä vaivalla kasvatetun kaski tierakkeen. Tämä tiesi nälkää ja puutetta jopa nälkäkuolemaa vähäväkisille eläjille. Ei siis ihme, että kuntti pyrittiin saamaan hengiltä keinolla millä hyvänsä. Hyvänä apuna hommassa olivat jo kehittyneet suustaladattavat piilulukkoiset aseet. Aleksis Kivi, kansalliskirjailijamme kuvailee varsin värikkäästi Jukolan veljesten karhun kaatoa. Veljillä oli käytössään tällaiset kertalaukeavat tuliluikut, näiden torrakoiden kanssa piti olla malttia ampua vain kuolettavia osumia. Toista tilaisuutta ei tullut, koska äijä oli nopea liikkeissään joko pakoon tai haavoittuneena päälle. Moni pyytömies menetti ainoansa tai jos niin suotiin eli lopun elämäänsä rusikoituna raajarikkona.

Aseiden parannuttua ja valtion ruvettua maksamaan tapporahaa karhukanta hupeni nopeasti ja 1900- luvun alkupuolella se oli hävinnyt suurimmasta osasta suomenmaata lähes tyystin. Voi vain ihmetellä Martti Kitusen ja monen senaikaisen pyytömiehen taitoja, miten he säilyttivät henkensä ja kuitenkin pääsivät sellaisiin kaatomääriin. Kontiosta oli tullut melko nopeasti katoavaa kansanperinnettä ja vain Itä- ja Pohjois- Suomen salojen harvoin tavattu asukki.  Samalla katosi manan majoille taitavien pyytömiesten ja koirien tiedot ja taidot karhujahdeista. Monellakaan metsästäjällä ja koiralla ei ollut vuosikymmeniin minkäänlaista havaintoa tai kontaktia karhuihin.

Kesti melko pitkään ennen kuin metsäsuomalaiset olivat valmiit hyväksymään jossain määrin entisen vihatun tappajan naapurikseen. Karhu ruvettiin kuitenkin näkemään osana suomalaista metsää ja haluttuna riistaeläimenä sekä jälleen metsän kuninkaana eikä niinkään petona. Jahtia säätelemään säädettiin monia hyviä ja vähän huonompia lakeja sekä asetuksia esim. pesäpyynti kiellettiin ja rautapyynti raakana menetelmänä joutikin lopettaa. Viimeisimpänä oli pohjoisen kevätpyynnin lopettaminen, siinä sattuneiden lukuisten epäonnistumisien saattelemana. Sinänsä harmi sillä kevätpyynti suksimiehelle koirineen oli vaativa jahtimuoto, johon eivät missään muotoa kuulu moottorikelkat ja muut tekniset härpäkkeet. Toisaalta hiihtomiesten keskinäinen kateenpoikanen suitsi pahimpia rikkomuksia. Näin kontiolle tunnustettiin elämisen oikeutus.

Kanta voimistuikin uskomattoman nopeasti kuin huomaamatta ja nykypäivinä karhuun voi törmätä lähes kaikkialla Suomenniemellä. Toki tihein ja metsästettävä kanta on itäisessä Suomessa, mutta pyyntiin päästään muuallakin laajassa Suomen maassa. Karhu on nopea lisääntymään kun sen ravintoa on nykymetsissä riittämiin ja toisaalta sillä ei ole ihmisen lisäksi oikeastaan muita vihollisia. Pentutuotto on erittäin hyvä. Tuottavat naaraat vääntävät pentuja vuosittain ja kolmen jopa neljän pennun poppoot eivät ole nykypäivänä harvinaisia.

Itse lähin mukaan karhujahtiin joskus 80-luvun alkupuolella. Silloin karhuja kyttäiltiin talaksilta kaurapeltojen läheisyydestä tai kulkupoluilta. Metsästys oli vapaata, joka oli omiaan aiheuttamaan ristiriitoja ja ylilyöntejä pyytömiesten kesken. Karhua hakevia koiria ei juuri ollut, jokunen saattoi kyllä haukkua, kun nalleen törmäsi. Koirien jalostustyö karhunpyyntiin oli alkutekijöissään.

Monen metsästäjän muistissa on laki- ja asetusmuutos, jolla karhun pyynti sidottiin metsästysoikeuteen, aluksi asia herätti vastustusta mutta kaiketi erittäin onnistunut muutos. Samaan aikaan pyyntiluvat runsastuivat ja lukuisten metsästäjien kiinnostus karhunpyyntiin kasvoi. Kokemus ja onnistumiset toivat lisää intoa, koiriin ja niiden valintaan panostettiin laajalti. Pystykorvaiset rodut saivat rinnalleen ajavat luppakorvat tai monenkirjavat rotuyhdistelmät. Tekniikan kehittyminen koiratutkineen toi myös helpotusta jahtiin lisäten onnistumisia. Susikannan voimakas lisääntyminen on tuonut koirille omat riskinsä, eikä karhu ole koiralle vaaraton huonon tuurin käydessä.

Monelle pikkukunnalle ja niiden matkailu ym. yrittäjille elokuun 20 päivän seutu ja siitä eteenpäin syksy oli kohtuullinen tulon tuoja, kun jahtiporukat käyttivät tarjolla olevia palveluita. Vaikea on arvailla mutta puhutaan kumminkin melkoisista rahamääristä. Kun samalla muistetaan minkä verran ostetaan vuosittain uutta tekniikkaa ja laitetta jahtiin, no joo.. liekkö kaikki niin tarpeellista, mainosmiehet kyllä loihtii tarpeita. Tätä tekstiä kyhäillessä istun työhuoneessani ja katselen lumista metsämaisemaa. Ajatukset palautuvat menneisiin karhujahtiretkiin, sekä onnistumisiin että epäonnistumisiin ja niiden tuomiin karvaisiin pettymyksiin. Mennyt syksy oli ensimmäinen, kun en päässyt lähitienoilla jahtitouhuihin mukaan lähes 40 vuoden aikajänteellä.

Päätös karhujahdin kieltämisestä on ollut vaikea ymmärtää, ja toivoa sopii, että asiaan saadaan järkeenkäypä ratkaisu. Kuten on huomattu kaikenlainen metsästys ja suurpetojahdit etunenässä on erittäin suuren seurannan alla. Some kaikkine hienouksineen tuo oman mausteensa soppaan, kertoneeko päätös myös vieraantumisesta luonnosta, mene ja tiedä. Parhaat asiantuntijat ovat yleensä katsomon puolella. Itse uskon ja toivon että jonkinmoiseen jahtiin vielä päästään, että vuosikymmenten perinne ja koiranjalostus nyt ei valuisi turhuuden makkinoille.

Uskoni suomaaliseen päätöksentekoon kyllä horjuu kokolailla, onko niin että oikeassa ovat ne jotka koviten huutaa tai somettaa, asiallisella perusteella puhuvat taitavat tuleen huutaa.

Arto.